tiistai 26. marraskuuta 2013

Marraskuun valoja

Kävin pari viikkoa sitten Helsingissä, pitkästä aikaa. Edellinen kerta oli kesällä, eikä kesä-Helsingillä ole mitään tekemistä sen marraskuisen kaiman kanssa. Olen asunut pari vuotta sitten kesän Helsingissä ja se oli ihanaa: pyöräilin pitkin ja poikin sekä meren rannalla, lenkkeilin siellä missä japanilaiset turistit räpsivät kuvia ja tein salaperäisiä iltakävelyitä siirtolapuutarhoissa. Oi, mitä kesämenoa! En kuitenkaan himoitse Helsinkiä niin paljon, että haluaisin asua siellä pysyvästi. En ammatinvalintani vuoksi, enkä hektisyyden vuoksi. Mutta parin viikon takainen vierailuni sykähdytti. Helsinki ON upea, uljas, syleilevä, urbaani ja nostalginen. Se saa välillä ihon kananlihalle ja runollisen sielun liikeelle. Kuviini ei mahtuneet ystävien kanssa vietetyt hetket viinilasien saati maistelumenujen äärellä, mutta valoja löytyi. Valot ovat jotenkin erityisen arvokkaita silloin, kun pimeää on enemmän kuin tarpeeksi. Kuvasin valoja niin kuin se japanilainen turisti, joka häikäistyy näkemästään.

Kiasmassa








Huomasitteko, mistä ja minne kuljin?

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Keskeneräisyyden ihanuus ja malttamattomuus

Näköjään tämä blogi hidastuu sitä mukaa, kun muu tahti kiristyy. Onhan tässä tapahtunut vaikka mitä, mutta ajatukset eivät aina ehdi purkautua päänsisäisistä myllerryksistä, hetkien huokailuista ja vyyhdeistä järkeviksi kokonaisuuksiksi. Välillä tuntuu siltä, että mulle ei taitaisi riittää edes vloggaus: tarvitsisin pipoon kiinnitetyn kameran ja ajatuksenjuoksua tekstiksi muuttavan koneen matkaani, jotta saisin kaiken sen tajuntaaräjäyttävän (joo joo hehheh) fiilistelyn ulos samassa tahdissa kuin olisi tarve...

Tänä viikonloppuna olen yrittänyt nujertaa nuhanenääni, jotta ensi viikon työt ja vauhtipäivät saisi hoidettua kunnialla. Ohjelmassa on ollut kuulaan marraskuun auringon tuijottelua ikkunasta, muutamia hetkiä, jolloin nenä on pistetty ulos ovenraosta, makoilua, lohturuuan kokkausta, saunomista, kätkätystä ystävien seurassa ja tietenkin vähän virkkaamista - silläkin uhalla, että se ei ole tarpeeksi levollista. Käsityöprojekteja tulvii mieleen tietysti paljon kiihtyvämpään tahtiin kuin saisi - eikä ajankohta ole nyt ihan helpoin. Onhan kuukauden kuluttua sentään joulu, ja nyt juuri ihanin aika sen fiilistelyyn. Pidän siitä tunteesta, kun saan suunnitella, hankkia ja toteuttaa muille lahjoja. Ikinä en ehdi niin paljon itse kuin haluaisin, mutta minulle joulufiilis tulee ennen kaikkea siitä, kun saan etukäteen miettiä, miten paljon joku antamastani lahjasta pitää. 

Kaikista tonttukiireistä huolimatta tuntuu aika hauskalta, että tämä nuhaviikonloppu osui kohdalle just nyt - kun etukäteen ei oltu edes sovittu mitään menoja, kun yhtäkään lahjaa ei tarvinnut mennä haalimaan kaupungilta, kun yhtäkään jouluvalmistelua ei tarvinnutkaan tehdä.

Nämä langat menevät itselle tuleviin neulomuksiin, eli ovat odottamassa joulun matkustuspäiviä!

Löytöjä Kädentaitomessuilta!




Juhannusruusu-maton alkua Kauhavan Kangas-Aitan ohjeesta ja tawashi-pesusieniä Jonnan Kerällä-kirjasta.


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Easy like Sunday morning

Kun käy päivät töissä, voi havahtua lomalla tai vapaalla näkemään jotain toisin. Koti on tulvinut matalan syysauringon valoa jo monta päivää. Huoneet ovat ihan erilaisia kuin iltapäivisin kotiin tullessa. Ikkunoissa näkyy raitoja, lattialla vähän pölyä, mutta se ei juuri nyt haittaa. Tein kuten monet muutkin näyttivät tänään tehneen: join maitokahvia, neuloin sohvalla, annoin auringon paistaa silmiin ja lämmittää, katselin kovaa valoa ja pehmeitä varjoja, joita heijastui seiniin, lattialla, pintoihin.










keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Matkalaulu

Olen aina ollut nostalginen tyyppi. Muistan usein katselleeni itku silmässä äitini vanhoja nuoruuskuvia albumeista, koska se mennyt, kaunis nuoruus on mielestäni niin koskettava. Silloin tällöin olen tuntenut pakahduttavaa harmia siitä, että en ole ollut teini vaikkapa Dingon, Beatlesin tai Hurriganesin ollessa huipulla. Ala-asteaikojen Spice Girls -villitys on kyllä ollut aika ihana, mutta siinäkään kyse ei ole ollut ihan saman tason fanituksesta. Pitkään olen siis ollut käsityksessä, että mikään bändi tai kukaan laulaja ei merkitse minulle koko maailmaa tai edusta täysin muista erottuvaa artistia. Nyt oloni on vähän hämmentynyt, että ylipäätään kirjoitan aiheesta, joka liittyy jonkin bändin kuuntelemiseen, siitä tykkäämiseen ja mukana elämiseen. Huomaan, että on sittenkin olemassa yhtye, jota olen kuunnellut alusta asti, jonka kappaleet ovat iskeneet syvälle sisuksiin eri elämänvaiheissa ja joiden kappaleita kuuntelemalla pääseen eri hetkiin, vuodenaikoihin, vuosiin ja muistoihin.

Näin perjantaina  nuoruusvuosieni ja toki myös tähänastisen aikuisuutenikin suosikin PMMP:n kenties viimeistä kertaa lavalla. Vaikka tekisivätkin comebackin niin tiedän, ettei se sitten joskus ole enää sama asia; jäähyväiset on jätetty! Keikka oli upea show visuaalisesti ja rakennettu myös biisien osalta hienosti. Olin keikalla hyvän ystäväni kanssa ja hivuttauduimme alun aikuishissuttelun jälkeen melkein eturiviin asti fiilistelemään.



Vaikka kukaan ei ole koskaan suuremmin kyseenalaistanut, miksi pidän PMMP:stä, olen toki sitä itse pohtinut. Ihan ensimmäinen syy on tietenkin sanat ja kieli; pidän suomen kielestä musiikissa suomen moniulotteisuuden vuoksi. Enkä nyt tarkoita mitä tahansa suomipopdiipadaapaa, vaan sellaista muun muassa lyriikkaa, jossa asiat sanotaan hienosti, upeasti, kuvailevasti, hassusti tai rivien välistä. Tähän kirjoitukseen sopivia sanoituksia etsiessäni kävi niin, että en oikeastaan voinut edes valita kaikkia suosikkejani, koska niitä on liikaa. PMMP:n sanat osuu sisuksiin! Toisaalta minua on aina ihastuttanut PMMP:ssä "me tehdään mitä meitä huvittaa" -asenne. Bändi pystyy liukumaan maailmoista ja fiiliksistä toiseen ilman minkäänlaista eriparisuutta: välillä hoilataan jykeviä slovareita ja yhtäkkiä hypitään ja reuhataan niin kuin pahimmat punkkarit. Ehkä siis PMMP on toiminut itselleni muistuttajana ja rohkaisijana siihen, että pieni kapina ja vastavirtaan uiminen, edes pienesti, kannattaa aina.


Tällä hetkellä PMMP:ssä merkitsee minulle kuitenkin se matka, jonka olen kulkenut bändin kautta. Rusketusraitojen ollessa PMMP:n ainut tunnettu renkutus olen elänyt juuri sitä vatsanpohjaa kutkuttavaa aikaa, jolloin kierretään festareilla, kiljutaan parhailla keikoilla ja kaikki tuntuu niin vahvasti uusilta kokemuksilta.


Vihreässä mehukattitonkassa
sekoitettuna on satsi.
Äiti kysy:
“Mitä sul on repussa?”
- Perus jäähyväismatsi.
Koko kesä festaroidaan,
vaikka rahaa ei oo.
Kutsuin koko suvun rippijuhlaan,
oon nero!

Toisaalta myös myöhemmät biisit ovat kuvanneet huolettomia kesätyökesiä hyvin. Kesätyöt, reissut jonkun vanhempien autolla, uudet tuttavuudet ja kesän pituiset ystävyydet: niillä on kaikilla ollut juuri silloin joku merkitys.

En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa “ystävä”?
Sinä olet sellainen,
ole siinä lähellä, ota mua kädestä,
sinä ymmärrät minua.


Vaikka PMMP on minulle se festareiden bändi, jonka keikoilla on parhaat hypyt ja muuvit, ja jonka kappaleita pitää luukuttaa autossa täysillä, on bändi myös usein sanoittanut monet ankeat, yksinäiset ja kurjat hetket. Laulujen avulla on ehkä hetken pystynyt vellomaan pahassa olossa ja jotain itseä koskettavaa on osattu sanoa hienolla tavalla, mutta synkistelyä enemmän nämä biisit ovat antaneet  minulle paljon enemmän voimaa ja syitä nousta synkkyydestä ylös. Tässä ehkä kiteytyy juuri se PMMP:n syvyys - jotain kamalaa on sanottu niin kauniisti, että se lohduttaa. Ystäväni purskahti kyyneliin asti kuullessaan itselleen tärkeän laulun ja minä taas muistelin lohduttavasti itseäni monta vuotta sitten, kun sanat viilsivät syvään.

Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin.
Joku muka pimeään kietoutuu,
tahtoisi varjoihin;
minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa.
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa
---
Epäiletkö milloinkaan
että et jaksaisikaan niellä enempää
Naruasi toivot köydeksi
ja pettymykset riittää, riittää


Kaunis haikeus liittyy myös moniin biiseihin, joissa etsitään toista: kadotettua, kadonnutta, tuskin koskaan edes löytynyttä. Lautturi on soinut eräänä kirkkaana, liian kirkkaana keväänä Oulussa ja Oo siellä jossain mun vie tietenkin heti Ruisrockin rantalavalle. Tässä elämä on taas antaa luvan hengittää, vaikka ei tietäisi tulevasta.


Valittaisinko puoliääneen
Johda kotiin matka keskenjääneen
Missä, miten päin täytyisi olla
huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot
---
Odotanko turhaan sua sittenkin
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin
Välimatka piinaa ja painaa mua
kuka päättää, ketkä saa onnistua

Oo siellä jossain mun
---
On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.
---


Eri tunnetiloihin, elämänvaiheisiin ja fiiliksiin voisi toki löytää enemmänkin muistoja ja biisejä, mutta tärkeintä on kuitenkin huomata, että jotain tärkeää on tapahtunut PMMP:n aikana. Olen kasvanut epävarmasti lukiolaistytöstä epävarmaksi opiskelijaksi, joka on toisaalta elänyt täysillä, iloisena, uteliaana ja haaveillut monesta asiasta. Yhtäkkiä huomaan olevani myös tyttöystävä, avovaimo ja aikuinen tyyppi, joka käy töissä ja maksaa asuntolainaa. Edelleen huolehdin, murehdin ja olen silloin tällöin hukassa - mutta osaan kaiken jo paremmin. Hengitän ja muistan, että tämä on vain elämää. Viime talvena jonkin tylsän, kamalan, sotkuisen ja hankalan päivän päätteeksi juoksin pimeitä katuja pitkin, varmaan vielä vesisateessakin. Korvissa soi täysillä PMMP:n Koko show, mikä kertoo riemukkaasti juuri siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.


Ja silti otan koko show’n
täyden laidallisen
käy miten käy
sen koko paketin
Ainakin jotain uskalsin

Ainiin, se Matkalaulu, joka on toiminut alusta asti ja joka tietenkin esitettiin ihan viimeisenä biisinä. Muistan, kun "pelkään että aika ajaa meidän erilleen, mitä sitten teen?" -säe on joskus pakahduttanut tosi kovasti. Nyt kuuntelin Matkalaulun hymyssä suin, jotenkin levollisena. Osan kanssa aika ajaakin erilleen, ja on jo ajanut, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Osan kanssa matkaa taas jatkuu, vielä pitkään.


“Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan

tiistai 8. lokakuuta 2013

Lämmöllä suomalaisille naisille

Pari viikkoa sitten piipahdin sattumalta kaupunkireissulla Taito Pirkanmaan tiloissa Tampereen Verkarannassa. Teen paljon käsitöitä itse ja tykkään ideoida uusia juttuja muiden töitä katselemalla, mutta harvemmin Taitokeskuksista tulee kuitenkaan mitään ostettua. Tälläkään kertaa mukaan ei tarttunut muiden käsityöläisten tuotteita, vaan sen sijaan silmänruokaa ja upeita ideoita vaikka millä mitalla! Verkarannassa on nimittäin menossa Roosa, lämmöllä suomalaisille naisille -näyttely, joka on ikään kuin oodi kaikille niille naisille, jotka tekevät kädentöitä ja saavat niistä virtaa tai hyvinvointia elämään.


"Käsi- ja taideteollisuuskeskus Verkaranta pukeutuu roosaan toivottaen kävijöilleen hyvää oloa ja samalla tekemään hyvää osallistumalla Roosa nauha -kampanjaan. Esillä on yli kolmenkymmenen näytteilleasettajan tuotteita, teemana naisten hyvinvointi."


 Aivan ihania, pikselimaalattuja ristipistoruusuja!



 Virkattuja hajuvesiä ja punattuja huulia




Kotimaisia popoja joka lähtöön!


Jälleen näitä ristipistoja, jotka tällä hetkellä koukuttavat ja houkuttavat mua niin kovasti! 


Lisäksi Verkarannasta löytyi talon henkilökunnan työnäyte. Yläkerran näyttelytiloissa oli nähtävillä uniikit västäräkkikirjonnat; miten hurmaavia yksilöitä jokainen!


maanantai 30. syyskuuta 2013

Maailman paras lauantai

Meillä on Ihanan Pojan kanssa ollut viimeisen vuoden ajan tapana kutsua kotiamme kodin lisäksi myös GuestHouseksi, sillä olemme onneksemme saaneet majoittaa ison liudan yö- ja viikonloppuvieraita ympäri Suomea. Suurin osa ystävistämme ja sukulaisistamme asuu jossain ihan muualla kuin Tampereella, ja siksi olemme kiitollisia ihan jokaisesta vierailijasta. Sitä paitsi on tosi mukavaa saada kylään ihmisiä, joita yleensä ehtii tavata vain pari tuntia kerrallaan. Yhtäkkiä sitä huomaa, että on saanut kerrankin jutella kunnolla asioista tai käydä vieraiden kanssa kaikissa niissä paikoissa, mitä yleensä ehditään vain suunnitella. Joskus joku tarvitsee vai majapaikan yön yli tai poikkeaa meillä ohikulkumatkalla, mutta yhtä kaikki jokainen vierailu tuntuu tosi mukavalta.

Kaiken tämän kivan vastapainoksi joskus on myös kiva olla ilman mitään ohjelmaa. Ja joskus vaan kaikki osuu kohdalleen, ihan tavallisena lauantaina, ilman mitään suunnitelmia. Viime lauantai oli juuri sellainen, maailman paras lauantai. 


Maailman paras lauantai alkaa sillä, että menee perjantaina luvattoman aikaisin ja tylsästi nukkumaan. Seurauksena on tietenkin se, että herää lauantaina hyvissä ajoin, mutta silti normaalia enemmän nukkuneena. Parhaimmillaan syysaurinko paistaa niin, että koko koti on täynnä lempeää syysvaloa ja sitä vaan kiertelee huoneissa ihmetellen, että "tällaistako meillä on  päiväsaikaan".


Päivä jatkuu aamupalan jälkeen kaupungilla. Saa haahuilla ilman kelloa Laukontorin sisustuskaupoissa (tässä Live With Men tarjontaa Aleksis Kiven kadulta) ja kirppareilla ja poiketa just sinne, mihin mieli tekee.


Jossain vaiheessa Ihana Poika ehdottaa, että voitaisiin hetkeksi lähteä "omiin kauppoihin". Minä tietenkin toivon, että levykaupasta löytyy jotain kivaa myös minulle, mutta suuntaan itse designkortteliin, eli Design Boulevardin kautta Vintage Gardeniin.


Joka paikassa on vaan niin ihanaa. Syysaurinkokin menee sopivasti pilveen niin, että ulkona näyttää ankealta, mutta hykertely sisuksissa sen kuin kasvaa. Kulman takana lankakauppa Kerässä on neuletapaaminen, mutta myös pelkkä lankojen hypistely ja fiilistely auttaa ensi hätään. Vähitellen alkaa jo toivoa, että olisi kotona ja pääsisi itsekin neulomaan.


Lauantaipäivän kruunaa tietenkin Kauppahallin Neljä vuodenaikaa -ravintola, jonka lounaslistasta on ehtinyt haaveilla jo pari edellistä viikkoa. Paahdettu siika ja punajuuririsotto eivät tuottaneet pettymystä - tälläkään kertaa!




Kotiin päästessä huomaan, kuinka kauniilta kaikki näyttää myös omalla pihalla - myös ne aikoja sitten kuihtuneet viimeiset kesäkukat, joista on tullut sympaattisia talventörröttäjiä. Ainiin, ja sieltä levykaupastakin löytyi juuri sopiva syysfiilistelylevy illaksi!

maanantai 23. syyskuuta 2013

Parasta syksyä

En oikeastaan tunnustaudu minkään vuodenajan totaaliseksi vihaajaksi tai inhoajaksi, enkä koe pitäväni mistään ajasta ylitse muiden - taidan olla ennemminkin se ärsyttävä tyyppi, joka löytää jokaisesta vuodenajasta jotain mielenkiintoista, positiivista tai inspiroivaa. Okei, myönnetään: silloin tällöin marraskuun ankeansynkkinä iltapäivinä tai paljaina alkukevään päivinä saatan todeta, että onpa ankeaa. Etukäteen en asiaa kuitenkaan murehdi, sillä tällä hetkellä ajattelen marraskuuta mielessäni hyvänä aikana juosta pimeillä poluilla juoksulenkkejä ja katsoa iltaisin kaikki ne tv-sarjat, jotka on suunnitellut katsovansa sitten joskus.

 Juuri tällä hetkellä eletään kuitenkin sitä vaihetta syksystä, joka on mielestäni kaikkein paras. On värikkäitä puita, aurinkoisen kuulaita päiviä, jolloin tekee mieli lähteä sienimetsään, synkkiä vesisadepäiviä kumisaappaita ja uutta teelaatutestausta varten, sekä tietenkin loputon määrä ideoita ja loputon sukankutomishinku!

Viikonloppuna vierailin Inkoossa tapaamassa vanhoja kavereita, ja koko reissu oli täynnä syksyä parhaimmillaan! Jos saman viikonlopun aikana saa hyvässä seurassa urakoida risusavottaa, tehdä kivikukkapenkkiä, istua savusaunassa ja paljussa tähtitaivaan alla, syödä hyvää ruokaa ja löytää elämänsä upeimman kantarelliapajan, ei voi olla kuin tyytyväinen!


Syyskukkia ja omenapuiden antimia



Valoja, varjoja, värejä