Olen aina ollut nostalginen tyyppi. Muistan usein katselleeni itku silmässä äitini vanhoja nuoruuskuvia albumeista, koska se mennyt, kaunis nuoruus on mielestäni niin koskettava. Silloin tällöin olen tuntenut pakahduttavaa harmia siitä, että en ole ollut teini vaikkapa Dingon, Beatlesin tai Hurriganesin ollessa huipulla. Ala-asteaikojen Spice Girls -villitys on kyllä ollut aika ihana, mutta siinäkään kyse ei ole ollut ihan saman tason fanituksesta. Pitkään olen siis ollut käsityksessä, että mikään bändi tai kukaan laulaja ei merkitse minulle koko maailmaa tai edusta täysin muista erottuvaa artistia. Nyt oloni on vähän hämmentynyt, että ylipäätään kirjoitan aiheesta, joka liittyy jonkin bändin kuuntelemiseen, siitä tykkäämiseen ja mukana elämiseen. Huomaan, että on sittenkin olemassa yhtye, jota olen kuunnellut alusta asti, jonka kappaleet ovat iskeneet syvälle sisuksiin eri elämänvaiheissa ja joiden kappaleita kuuntelemalla pääseen eri hetkiin, vuodenaikoihin, vuosiin ja muistoihin.
Näin perjantaina
nuoruusvuosieni ja toki myös tähänastisen aikuisuutenikin suosikin
PMMP:n kenties viimeistä kertaa lavalla. Vaikka tekisivätkin comebackin
niin tiedän, ettei se sitten joskus ole enää sama asia; jäähyväiset on
jätetty! Keikka oli upea show visuaalisesti ja rakennettu myös biisien osalta hienosti. Olin keikalla hyvän ystäväni kanssa ja hivuttauduimme alun aikuishissuttelun jälkeen melkein eturiviin asti fiilistelemään.
Vaikka kukaan ei ole koskaan suuremmin kyseenalaistanut, miksi pidän PMMP:stä, olen toki sitä itse pohtinut. Ihan ensimmäinen syy on tietenkin sanat ja kieli; pidän suomen kielestä musiikissa suomen moniulotteisuuden vuoksi. Enkä nyt tarkoita mitä tahansa suomipopdiipadaapaa, vaan sellaista muun muassa lyriikkaa, jossa asiat sanotaan hienosti, upeasti, kuvailevasti, hassusti tai rivien välistä. Tähän kirjoitukseen sopivia sanoituksia etsiessäni kävi niin, että en oikeastaan voinut edes valita kaikkia suosikkejani, koska niitä on liikaa. PMMP:n sanat osuu sisuksiin! Toisaalta minua on aina ihastuttanut PMMP:ssä "me tehdään mitä meitä huvittaa" -asenne. Bändi pystyy liukumaan maailmoista ja fiiliksistä toiseen ilman minkäänlaista eriparisuutta: välillä hoilataan jykeviä slovareita ja yhtäkkiä hypitään ja reuhataan niin kuin pahimmat punkkarit. Ehkä siis PMMP on toiminut itselleni muistuttajana ja rohkaisijana siihen, että pieni kapina ja vastavirtaan uiminen, edes pienesti, kannattaa aina.
Tällä hetkellä PMMP:ssä merkitsee minulle kuitenkin se matka, jonka olen kulkenut bändin kautta. Rusketusraitojen ollessa PMMP:n ainut tunnettu renkutus olen elänyt juuri sitä vatsanpohjaa kutkuttavaa aikaa, jolloin kierretään festareilla, kiljutaan parhailla keikoilla ja kaikki tuntuu niin vahvasti uusilta kokemuksilta.
Vihreässä mehukattitonkassa
sekoitettuna on satsi.
Äiti kysy:
“Mitä sul on repussa?”
- Perus jäähyväismatsi.
Koko kesä festaroidaan,
vaikka rahaa ei oo.
Kutsuin koko suvun rippijuhlaan,
oon nero!
Toisaalta myös myöhemmät biisit ovat kuvanneet huolettomia kesätyökesiä hyvin. Kesätyöt, reissut jonkun vanhempien autolla, uudet tuttavuudet ja kesän pituiset ystävyydet: niillä on kaikilla ollut juuri silloin joku merkitys.
En muista teidän sukunimiä,
voiko silloin sanoa “ystävä”?
Sinä olet sellainen,
ole siinä lähellä, ota mua kädestä,
sinä ymmärrät minua.
Vaikka PMMP on minulle se festareiden bändi, jonka keikoilla on parhaat hypyt ja muuvit, ja jonka kappaleita pitää luukuttaa autossa täysillä, on bändi myös usein sanoittanut monet ankeat, yksinäiset ja kurjat hetket. Laulujen avulla on ehkä hetken pystynyt vellomaan pahassa olossa ja jotain itseä koskettavaa on osattu sanoa hienolla tavalla, mutta synkistelyä enemmän nämä biisit ovat antaneet minulle paljon enemmän voimaa ja syitä nousta synkkyydestä ylös. Tässä ehkä kiteytyy juuri se PMMP:n syvyys - jotain kamalaa on sanottu niin kauniisti, että se lohduttaa. Ystäväni purskahti kyyneliin asti kuullessaan itselleen tärkeän laulun ja minä taas muistelin lohduttavasti itseäni monta vuotta sitten, kun sanat viilsivät syvään.
Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin.
Joku muka pimeään kietoutuu,
tahtoisi varjoihin;
minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa.
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa
---
Epäiletkö milloinkaan
että et jaksaisikaan niellä enempää
Naruasi toivot köydeksi
ja pettymykset riittää, riittää
Kaunis haikeus liittyy myös moniin biiseihin, joissa etsitään toista: kadotettua, kadonnutta, tuskin koskaan edes löytynyttä. Lautturi on soinut eräänä kirkkaana, liian kirkkaana keväänä Oulussa ja Oo siellä jossain mun vie tietenkin heti Ruisrockin rantalavalle. Tässä elämä on taas antaa luvan hengittää, vaikka ei tietäisi tulevasta.
Valittaisinko puoliääneen
Johda kotiin matka keskenjääneen
Missä, miten päin täytyisi olla
huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot
---
Odotanko turhaan sua sittenkin
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin
Välimatka piinaa ja painaa mua
kuka päättää, ketkä saa onnistua
Oo siellä jossain mun
---
On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.
Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.
---
Eri tunnetiloihin, elämänvaiheisiin ja fiiliksiin voisi toki löytää enemmänkin muistoja ja biisejä, mutta tärkeintä on kuitenkin huomata, että jotain tärkeää on tapahtunut PMMP:n aikana. Olen kasvanut epävarmasti lukiolaistytöstä epävarmaksi opiskelijaksi, joka on toisaalta elänyt täysillä, iloisena, uteliaana ja haaveillut monesta asiasta. Yhtäkkiä huomaan olevani myös tyttöystävä, avovaimo ja aikuinen tyyppi, joka käy töissä ja maksaa asuntolainaa. Edelleen huolehdin, murehdin ja olen silloin tällöin hukassa - mutta osaan kaiken jo paremmin. Hengitän ja muistan, että tämä on vain elämää. Viime talvena jonkin tylsän, kamalan, sotkuisen ja hankalan päivän päätteeksi juoksin pimeitä katuja pitkin, varmaan vielä vesisateessakin. Korvissa soi täysillä PMMP:n Koko show, mikä kertoo riemukkaasti juuri siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.
Ja silti otan koko show’n
täyden laidallisen
käy miten käy
sen koko paketin
Ainakin jotain uskalsin
Ainiin, se Matkalaulu, joka on toiminut alusta asti ja joka tietenkin esitettiin ihan viimeisenä biisinä. Muistan, kun "pelkään että aika ajaa meidän erilleen, mitä sitten teen?" -säe on joskus pakahduttanut tosi kovasti. Nyt kuuntelin Matkalaulun hymyssä suin, jotenkin levollisena. Osan kanssa aika ajaakin erilleen, ja on jo ajanut, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Osan kanssa matkaa taas jatkuu, vielä pitkään.
“Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan
