sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Missä kuljimme kerran


Tervetuloa Poppastelun lukijaksi! 

Olen aiemmin pitänyt miltei samannimistä blogia eräässä toisessa osoitteessa, mutta kirjoittaminen on ollut jäissä ja blogin sisältö oli vuosien jälkeen hiukan raskasta luettavaa. Luultavasti tulen jatkamaan samaa pohdiskelevaa ja elämää täynnä olevaa ihmettelyä tässäkin blogissa, mutta pyrkimykseni on olla ehkä vähän raikkaampi ja visuaalisempi. Aina voisi olla mahdollisuus murehtia, olla epäluuloinen tai kiukustua, mutta jospa tämä blogi toimisi matkana sirkusilotteluun tai veneretkelle saareen...

Käynnistän blogini siteeraamalla erästä viime talvena sykähdyttäneen kirjan kirjoittajaa, jonka ajatus ihmisten merkityksellisyydestä kouraisee mahanpohjaa ja saa rutistamaan otetta elämästä lujemmin:

"Joka ikiseen paikkaan, jossa ihminen on kulkenut, jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään, kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös se kuva, myös silloin kun kulkija itse on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet, vihanneet, toivoneet ja kärsineet. Niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme." -Kjell Westö

Muistakaa siis toisianne lämmöllä!