Maailman paras lauantai

Meillä on Ihanan Pojan kanssa ollut viimeisen vuoden ajan tapana kutsua kotiamme kodin lisäksi myös GuestHouseksi, sillä olemme onneksemme saaneet majoittaa ison liudan yö- ja viikonloppuvieraita ympäri Suomea. Suurin osa ystävistämme ja sukulaisistamme asuu jossain ihan muualla kuin Tampereella, ja siksi olemme kiitollisia ihan jokaisesta vierailijasta. Sitä paitsi on tosi mukavaa saada kylään ihmisiä, joita yleensä ehtii tavata vain pari tuntia kerrallaan. Yhtäkkiä sitä huomaa, että on saanut kerrankin jutella kunnolla asioista tai käydä vieraiden kanssa kaikissa niissä paikoissa, mitä yleensä ehditään vain suunnitella. Joskus joku tarvitsee vai majapaikan yön yli tai poikkeaa meillä ohikulkumatkalla, mutta yhtä kaikki jokainen vierailu tuntuu tosi mukavalta.

Kaiken tämän kivan vastapainoksi joskus on myös kiva olla ilman mitään ohjelmaa. Ja joskus vaan kaikki osuu kohdalleen, ihan tavallisena lauantaina, ilman mitään suunnitelmia. Viime lauantai oli juuri sellainen, maailman paras lauantai. 

Maailman paras lauantai alkaa sillä, että menee perjantaina luvattoman aikaisin ja tylsästi nukkumaan. Seurauksena on tietenkin se, että herää lauantaina hyvissä ajoin, mutta silti normaalia enemmän nukkuneena. Parhaimmillaan syysaurinko paistaa niin, että koko koti on täynnä lempeää syysvaloa ja sitä vaan kiertelee huoneissa ihmetellen, että "tällaistako meillä on  päiväsaikaan".

Päivä jatkuu aamupalan jälkeen kaupungilla. Saa haahuilla ilman kelloa Laukontorin sisustuskaupoissa (tässä Live With Men tarjontaa Aleksis Kiven kadulta) ja kirppareilla ja poiketa just sinne, mihin mieli tekee.

Jossain vaiheessa Ihana Poika ehdottaa, että voitaisiin hetkeksi lähteä "omiin kauppoihin". Minä tietenkin toivon, että levykaupasta löytyy jotain kivaa myös minulle, mutta suuntaan itse designkortteliin, eli Design Boulevardin kautta Vintage Gardeniin.

Joka paikassa on vaan niin ihanaa. Syysaurinkokin menee sopivasti pilveen niin, että ulkona näyttää ankealta, mutta hykertely sisuksissa sen kuin kasvaa. Kulman takana lankakauppa Kerässä on neuletapaaminen, mutta myös pelkkä lankojen hypistely ja fiilistely auttaa ensi hätään. Vähitellen alkaa jo toivoa, että olisi kotona ja pääsisi itsekin neulomaan.

Lauantaipäivän kruunaa tietenkin Kauppahallin Neljä vuodenaikaa -ravintola, jonka lounaslistasta on ehtinyt haaveilla jo pari edellistä viikkoa. Paahdettu siika ja punajuuririsotto eivät tuottaneet pettymystä - tälläkään kertaa!

Kotiin päästessä huomaan, kuinka kauniilta kaikki näyttää myös omalla pihalla - myös ne aikoja sitten kuihtuneet viimeiset kesäkukat, joista on tullut sympaattisia talventörröttäjiä. Ainiin, ja sieltä levykaupastakin löytyi juuri sopiva syysfiilistelylevy illaksi!

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Parasta syksyä

En oikeastaan tunnustaudu minkään vuodenajan totaaliseksi vihaajaksi tai inhoajaksi, enkä koe pitäväni mistään ajasta ylitse muiden - taidan olla ennemminkin se ärsyttävä tyyppi, joka löytää jokaisesta vuodenajasta jotain mielenkiintoista, positiivista tai inspiroivaa. Okei, myönnetään: silloin tällöin marraskuun ankeansynkkinä iltapäivinä tai paljaina alkukevään päivinä saatan todeta, että onpa ankeaa. Etukäteen en asiaa kuitenkaan murehdi, sillä tällä hetkellä ajattelen marraskuuta mielessäni hyvänä aikana juosta pimeillä poluilla juoksulenkkejä ja katsoa iltaisin kaikki ne tv-sarjat, jotka on suunnitellut katsovansa sitten joskus.

 Juuri tällä hetkellä eletään kuitenkin sitä vaihetta syksystä, joka on mielestäni kaikkein paras. On värikkäitä puita, aurinkoisen kuulaita päiviä, jolloin tekee mieli lähteä sienimetsään, synkkiä vesisadepäiviä kumisaappaita ja uutta teelaatutestausta varten, sekä tietenkin loputon määrä ideoita ja loputon sukankutomishinku!

Viikonloppuna vierailin Inkoossa tapaamassa vanhoja kavereita, ja koko reissu oli täynnä syksyä parhaimmillaan! Jos saman viikonlopun aikana saa hyvässä seurassa urakoida risusavottaa, tehdä kivikukkapenkkiä, istua savusaunassa ja paljussa tähtitaivaan alla, syödä hyvää ruokaa ja löytää elämänsä upeimman kantarelliapajan, ei voi olla kuin tyytyväinen!

Syyskukkia ja omenapuiden antimia

Valoja, varjoja, värejä

Oulusa

Pari viikonloppua sitten saimme osallistua ystäviemme häihin Oulussa, siis entisessä, nyt jo nostalgisvärittyneessä opiskelukotikaupungissamme. Minä ehdin asua siellä viisi vuotta, ja loppujen lopuksi taisin kotiutuakin aika hyvin paikkaan, jonne olin lähtenyt "vain opiskelemaan". Nyt viikonlopuksi junan tuomana katselin kaupunkia hyvin paljon lempeämmin kuin ankeina, räntäsateisina opiskelupäivinä. Silloin taisi painaa enemmän koti-ikävä, huoli jaksamisesta, ajan ja rahan riittämisestä tai ajoittain yksinäisestä olosta. Nyt vain huokailin niissä kauniissa kohdissa kävelylenkkiä, missä aina ennenkin ja mietin, miten eri tavalla osaisin nyt ottaa Oulun haltuun. 

Jokainen kadunkulma ja tienpätkä tuntuivat kummallisen tutuilta ja omilta, ja herättivät vahvoja muistoja öisistä opiskelijabileistä, harrastusreiteistä ja yksittäisistä hetkistä. Nyt tietäisin, missä harrastaa ja mitä, tietäisin, minne mennä perjantai-iltaisin. Tietäisin, miten paljon enemmän ja paremmin opiskelisin mitäkin ainetta ja mitkä kurssit vetäisin löysin kierroksin, hengaillen opiskelijakahvilassa ilman huonoa omaatuntoa. Uskaltaisin, kokeilisin, fiilistelisin ja löytäisin enemmän - mutta kai kaiken tarkoitus onkin se, että noiden herkkien, vähän riekaleisten, mutta silti ikimuistoisen hauskojen vuosien jälkeen tiedän yhä vahvemmin, missä ja miten päin haluan olla.

Etelä-Pohjanmaan lakeuksien kasvattina olin aina vähän outolintu, kun lähdin Ouluun. Eihän niin pohjoiseen kukaan lähde eikä niin pohjoiseen kukaan aja edes ohikulkumatkalla. Minä sain onnekseni vieraaksi siskoni ja vanhempani tasaisin väliajoin, mutta suurin osa vanhoista kavereista taisi jäädä etäsuhteeseen. Olen kuitenkin ollut aina tosi onnellinen valinnastani - minä olen oppinut pohjoisessa jotain sellaista, mitä muualla en olisi saanut kokea. Olen saanut tosi monta ihanaa, hyvää ystävää. Osa on edelleen pohjoisessa ja osa seurannut perässä etelään. Olen saanut asua Oulussa, sen historian ympärillä ja tiedän, miltä tuntuu pitkä, pimeä talvi ja liian kirkas kevään valo. Ja onhan Ihana poika minulle aina elävä muisto Oulun ajoista - pala pohjoista on aina mukanani, vaikka viihdyn Tampereellakin oikein hienosti.

Tämän reissun ajan meitä majoitti ystävä, joka pysyy. Ystävä, joka liittyy Ouluun, ja joka on meidän lähtömme jälkeen ollut silti niin lähellä. Majapaikkanamme toimi siis idyllinen, vanhan puutalon asunto, jonka lankkulattiat nitisevät kodikkaasti ja jonka tupakeittiössä aamupala venähtää helposti parituntiseksi. Muun muassa vuohenjuustopersikkaleivät, puolukkapiirakka, kotitekoinen pitsa, vadelmajäädyke ja tuoreet aamiaissämpylät todettiin toimiviksi ruokalajeiksi. Lähtöhaikeus iski tietenkin sunnuntaina junaan astuessa - taidanpa kokeilla joku ilta lohdutukseksi ystävän reseptiä. Kiitos majatalon emännälle!