Kas metsämökin ikkuna

Terveisiä luonnon helmasta. Mökillä kaikki on erilaista: aika kuluu ilman suunnittelua, ympärillään näkee mitä ihmeellisimpiä asioita. Ja saa vaan olla.

  

                                    

Tänä vuonna päätin tehdä juhannustaikana juhannushyppyjä keskiyön auringon loisteessa. 

  

Kesäkahavilassa

Oulussa on ollut jo muutaman viikon ajan liian kylmä ja ankea sää kesäfiiliksen kerryttämiseen. Tänään auringonpaiste ei ollut pelkkää silmänlumetta, vaan ilma oli oikeasti jo aika mukavan lämmin. Niinpä suuntasimme pyöräretkelle, ja löysimme jokisuistosta ihanan kesäkahavila Nekan (nekka.fi). Kahvila toimii pienessä asuntovaunussa, ja asiakaspaikkoja oli tänään kuusi. Palvelu oli ystävällistä ja tunnelma paljon hauskempi kuin missään keskustan kahviloista. Söimme graavilohiruisleivät ja porkkanakakkua laten kera, mutta listalta löytyy paljon muitakin herkkuja. Oululaiset, menkää Nekkaan ja olokaa onnellisia! (Ainiin, Nekka palvelee Tuirassa juhannusviikkoon asti ja jälleen elokuussa, keskikesällä Nallikarin rannalla.)

Deli, Elviira, Turtles ja Vili

Meille on muuttanut uusia asukkeja. 

Tutustuin aiemmin keväällä virkkausvillitykseen nimeltä amigurumi. Amigurumi-sana on japania, joka koostuu sanoista ami (virkattu, neulottu) ja nuigurumi (pehmolelu). Virkkasin viime kesänä muutamalle uudelle kesävauvalle lahjaksi pehmolelut, mutta en silloin vielä osannut nimetä niitä näin täsmällisesti. Viimekesäiset tuotokset kehittelin ihan omasta päästäni, mutta tämänvuotisista tyypeistä kolmen ohje löytyi kirjastosta lainatuista amigurumi-oppaista. Amigurumien tekeminen on aika hauskaa: otusten osien virkkaamiseen ei kulu kovinkaan kauan aikaa, mutta ainakin minulle päättely ja viimeistely tuotti eniten tuskaa. Joka tapauksessa tämän aamun silmien ompelun tuloksena olohuoneen sohvalla asustaa nyt hauska ryhmä otuksia...

 Tässä on Deli, jonka Ihana Poika toivoi itselleen virkattavan.

 Turtles, Elviira ja Vili (yllä oleva henkilö keksi kaikille otuksille nimet).

Ohi on!

Kirjoitin tänään viimeisen esseen viiden vuoden opiskelun päätteeksi. OHO! Kummallista kyllä, ei tunnu oikein miltään. Edessä on kuitenkin vielä paperisotaa ja opettajien tarkastusaikataulujen hiillostamista ja monenmoista muuta, joten lopullinen huokaus pääsee vasta parin viikon päästä. Jollain tasolla huokaus on kai jo tapahtunut, sillä olen tänään ihmetellyt kummallisia ja pelottavia tuntemuksia kehossani: puutunut käsi, jomottava niska, pamppaileva sydän... Psykosomaattista, toivottavasti?! :)

Viimeisen uurastuspäivän päätteeksi oli kiljuva nälkä ja kaapissa pelkkiä keräilyeriä. Sepä ei tahtia haitannut, sillä monesti minusta tuntuu, että saan parhaat aikaansaannokseni keittiössä kasaan jääkaapin tähteistä. Tänään vuorossa oli parin päivän takaisten grillikasvisten jalostaminen chili-lime-couscoussalaatiksi. Lämmitin pannulla paahdettuja paprikoita ja kesäkurpitsaa, ja lisäsin joukkoon yhden punasipulin ja kaksi valkosipulin kynttä. Mausteeksi chilihiutaleita, suolaa, sitruunamehua ja sitruunapippuria. Lopuksi raastoin päälle juustoa, ja lisäsin vielä kirsikkatomaatit ja basilikat. Tsemppauspalkkiona toimi K-Supermarketista löytynyt vanhan ajan limsa. Toimii!

Lempiruokaa

Kuten mainitsin ensimmäisessä postauksessa, minulla on ollut blogi aiemminkin. En kuitenkaan koskaan oikein tiennyt, mikä blogini kantava ajatus oli. Selailen monia blogeja, osaa aktiivisemmin ja joitakin käyn kurkkaamassa silloin tällöin. On lifestyleblogia, muotiblogia, ruokablogia ja kässäblogia. Minusta on ihanaa, että joku osaa ja pystyy käsittelemään jotain yhtä laatua kerrallaan, mutta minulle se ei sovellu ollenkaan. En osaa mitään niin hyvin enkä ole hurahtanut tiettyyn juttuun niin pahasti, että se veisi kaiken aikani ja energiani ja toimisi blogin sisältönä. Ei tässäkään blogissa, vaikka kuinka yrittäisin! 

Viime talven aikana taisin vähän kuitenkin vähän hurahtaa. Yhteen juttuun, josta olen pitänyt jo kovasti aiemminkin, mutta Master Chefin myötä ruuanlaittoni alkoi saada uusia ulottuvuuksia. Pidän itseäni edelleen keskinkertaisena kokkina ja leipojana, ja keskinkertaisuuden uskon johtuvan vain harjoituksen puutteesta. Parin kuukauden ajan olen kuitenkin sekä makujen että uusien kokeilujen lisäksi keskittynyt erityisesti ruuan ulkonäköön ja esillelaittoon enemmän kuin koskaan ennen. Tänään sain onnekseni syödä kahta ihanaa ruokaa, joissa ulkonäkökin oli kohdallaan.

Kävimme kaveripariskunnan kanssa lounaalla Puistolassa täällä Oulussa. Se on vaaleanpunaisessa kivitalossa sijaitseva bistro-ravintola-combo, ja oikein raikas tuulahdus kivaa ruokakulttuuria. Omalle lautaselleni päätyi savulohi-ratatouille -salaatti ja Ihana Poika nautti salaattinsa paahtopaistin ja kanan kanssa.

Myöhemmin illalla teimme kotona yhtä parhaimmista lohtu-/arki-/herkku- ja pikaruokaresepteistäni koskaan: spagettia (tällä kertaa suoraan parin viikon takaiselta Italian-reissulta rahdattuna, ja olipa vaan maukkaampaa kuin meidän kaupasta ostetut pastat), jonne lisätään pestoa ja muutaman minuutin ajan pannulla pehmennyttä valkosipulia, punasipulia ja tomaattia. Lopuksi juustoraastetta ja basilikaa (omasta parvekeyrttitarhasta, josta kerron myöhemmin). Yksinkertaista ja hyvää!

Jo joutui armas aika

Pian päättyy yhden ajanlaskujärjestelmän mukainen vuosi, nimittäin kouluvuosi. Joidenkin ihmisten aikajärjestelmässä vuosi alkaa kalenterin mukaisesti tammikuun ensimmäinen päivä ja loppuu uudenvuoden aattoon joulukuussa. Minä olen aina elänyt vuoden koulun mukaan: uusi vuosi alkaa elokuussa, jolloin aletaan vähitellen täyttää uuden kalenterin sivuja, haaveilla lämpimistä syysneuleista ja luvataan tehdä tämän vuoden kaikki läksyt kauniilla käsialalla. Lopulta on toukokuu, jolloin haikeana jätetään hyvästit kuluneelle vuodelle, ja samalla alkaa ihmeellinen, ikimuistoinen ja erilainen välivaihe: kesäloma.

Sivusta seurattunakin voin kuvitella, miltä koululaisesta huomenna tuntuu. Koivut vihertävät, mahanpohjaa kouraisee yhteislauluharjoituksissa juhlasalissa ja todistustenjaon jälkeen syödään jäätelöä. Sitten on pitkä kesä aikaa katsoa aamulla teeveetä, pyöräillä uimarannalle, päästä automatkalle, onkia mökillä ja lähteä telttaretkelle serkkujen kanssa omalle takapihalle.

Tänä vuonna kevät ja kesäloman alku ovat minulle erilaisia, sillä elämässäni alkaa uusi vaihe. Olen opiskellut viisi vuotta siihen ammattiin, jossa työvuoden ajanlasku noudattaa koululaisten kaavaa. Kyllä, minulla tulee olemaan isona kahden ja puolen kuukauden kesäloma. Aion pitää myös pitkän loman tänä kesänä, jotta jaksan olla jollekin se reilu, kannustava ja ihana ope. Ennen seuraavaa kesälomaani olen toivottavasti oppinut uutta, kasvanut vahvemmaksi, löytänyt rajani tehdä työtä ja osannut myös olla lempeä itselleni. 

Jännityksestä ja muutoksista huolimatta nyt on siis aikaa kesäillä ja täyttää unelmaeväsreppua monin eri tavoin. Ensi syksyäkin olen jo valmistellut, nimittäin Ihana Poika osti minulle valmistujaislahjaksi Marimekon Iloisen takin. Kaiken lisäksi Ihanan Pojan äiti lahjoitti kätköistään kaupan päälle pinkit puuhelmet kaulaan ja ranteeseen. Marimekon sivuilla klassikkomekkoa kuvataan näin: 

Vasta naimisiin mennyt Vuokko Eskolin-Nurmesniemi ajatteli, että semmoinen mekko olisi mukava, jonka taskuihin voisi kätkeä talteen omalta rakkaalta saatuja pikku lahjoja ja viestejä. Iloinen takkihan siitä syntyi, vuonna 1960. Pian kaikki halusivat samanlaisen taskullisen takkimekon – äidit ja tyttäret ja tyttärentyttäretkin.

Minä taidan kätkeä taskuihini karamelleja ja runoja, sitten syksyllä.