Jo joutui armas aika

Pian päättyy yhden ajanlaskujärjestelmän mukainen vuosi, nimittäin kouluvuosi. Joidenkin ihmisten aikajärjestelmässä vuosi alkaa kalenterin mukaisesti tammikuun ensimmäinen päivä ja loppuu uudenvuoden aattoon joulukuussa. Minä olen aina elänyt vuoden koulun mukaan: uusi vuosi alkaa elokuussa, jolloin aletaan vähitellen täyttää uuden kalenterin sivuja, haaveilla lämpimistä syysneuleista ja luvataan tehdä tämän vuoden kaikki läksyt kauniilla käsialalla. Lopulta on toukokuu, jolloin haikeana jätetään hyvästit kuluneelle vuodelle, ja samalla alkaa ihmeellinen, ikimuistoinen ja erilainen välivaihe: kesäloma.

Sivusta seurattunakin voin kuvitella, miltä koululaisesta huomenna tuntuu. Koivut vihertävät, mahanpohjaa kouraisee yhteislauluharjoituksissa juhlasalissa ja todistustenjaon jälkeen syödään jäätelöä. Sitten on pitkä kesä aikaa katsoa aamulla teeveetä, pyöräillä uimarannalle, päästä automatkalle, onkia mökillä ja lähteä telttaretkelle serkkujen kanssa omalle takapihalle.

Tänä vuonna kevät ja kesäloman alku ovat minulle erilaisia, sillä elämässäni alkaa uusi vaihe. Olen opiskellut viisi vuotta siihen ammattiin, jossa työvuoden ajanlasku noudattaa koululaisten kaavaa. Kyllä, minulla tulee olemaan isona kahden ja puolen kuukauden kesäloma. Aion pitää myös pitkän loman tänä kesänä, jotta jaksan olla jollekin se reilu, kannustava ja ihana ope. Ennen seuraavaa kesälomaani olen toivottavasti oppinut uutta, kasvanut vahvemmaksi, löytänyt rajani tehdä työtä ja osannut myös olla lempeä itselleni. 

Jännityksestä ja muutoksista huolimatta nyt on siis aikaa kesäillä ja täyttää unelmaeväsreppua monin eri tavoin. Ensi syksyäkin olen jo valmistellut, nimittäin Ihana Poika osti minulle valmistujaislahjaksi Marimekon Iloisen takin. Kaiken lisäksi Ihanan Pojan äiti lahjoitti kätköistään kaupan päälle pinkit puuhelmet kaulaan ja ranteeseen. Marimekon sivuilla klassikkomekkoa kuvataan näin: 

Vasta naimisiin mennyt Vuokko Eskolin-Nurmesniemi ajatteli, että semmoinen mekko olisi mukava, jonka taskuihin voisi kätkeä talteen omalta rakkaalta saatuja pikku lahjoja ja viestejä. Iloinen takkihan siitä syntyi, vuonna 1960. Pian kaikki halusivat samanlaisen taskullisen takkimekon – äidit ja tyttäret ja tyttärentyttäretkin.

Minä taidan kätkeä taskuihini karamelleja ja runoja, sitten syksyllä.