Oulusa

Pari viikonloppua sitten saimme osallistua ystäviemme häihin Oulussa, siis entisessä, nyt jo nostalgisvärittyneessä opiskelukotikaupungissamme. Minä ehdin asua siellä viisi vuotta, ja loppujen lopuksi taisin kotiutuakin aika hyvin paikkaan, jonne olin lähtenyt "vain opiskelemaan". Nyt viikonlopuksi junan tuomana katselin kaupunkia hyvin paljon lempeämmin kuin ankeina, räntäsateisina opiskelupäivinä. Silloin taisi painaa enemmän koti-ikävä, huoli jaksamisesta, ajan ja rahan riittämisestä tai ajoittain yksinäisestä olosta. Nyt vain huokailin niissä kauniissa kohdissa kävelylenkkiä, missä aina ennenkin ja mietin, miten eri tavalla osaisin nyt ottaa Oulun haltuun. 

Jokainen kadunkulma ja tienpätkä tuntuivat kummallisen tutuilta ja omilta, ja herättivät vahvoja muistoja öisistä opiskelijabileistä, harrastusreiteistä ja yksittäisistä hetkistä. Nyt tietäisin, missä harrastaa ja mitä, tietäisin, minne mennä perjantai-iltaisin. Tietäisin, miten paljon enemmän ja paremmin opiskelisin mitäkin ainetta ja mitkä kurssit vetäisin löysin kierroksin, hengaillen opiskelijakahvilassa ilman huonoa omaatuntoa. Uskaltaisin, kokeilisin, fiilistelisin ja löytäisin enemmän - mutta kai kaiken tarkoitus onkin se, että noiden herkkien, vähän riekaleisten, mutta silti ikimuistoisen hauskojen vuosien jälkeen tiedän yhä vahvemmin, missä ja miten päin haluan olla.

Etelä-Pohjanmaan lakeuksien kasvattina olin aina vähän outolintu, kun lähdin Ouluun. Eihän niin pohjoiseen kukaan lähde eikä niin pohjoiseen kukaan aja edes ohikulkumatkalla. Minä sain onnekseni vieraaksi siskoni ja vanhempani tasaisin väliajoin, mutta suurin osa vanhoista kavereista taisi jäädä etäsuhteeseen. Olen kuitenkin ollut aina tosi onnellinen valinnastani - minä olen oppinut pohjoisessa jotain sellaista, mitä muualla en olisi saanut kokea. Olen saanut tosi monta ihanaa, hyvää ystävää. Osa on edelleen pohjoisessa ja osa seurannut perässä etelään. Olen saanut asua Oulussa, sen historian ympärillä ja tiedän, miltä tuntuu pitkä, pimeä talvi ja liian kirkas kevään valo. Ja onhan Ihana poika minulle aina elävä muisto Oulun ajoista - pala pohjoista on aina mukanani, vaikka viihdyn Tampereellakin oikein hienosti.

Tämän reissun ajan meitä majoitti ystävä, joka pysyy. Ystävä, joka liittyy Ouluun, ja joka on meidän lähtömme jälkeen ollut silti niin lähellä. Majapaikkanamme toimi siis idyllinen, vanhan puutalon asunto, jonka lankkulattiat nitisevät kodikkaasti ja jonka tupakeittiössä aamupala venähtää helposti parituntiseksi. Muun muassa vuohenjuustopersikkaleivät, puolukkapiirakka, kotitekoinen pitsa, vadelmajäädyke ja tuoreet aamiaissämpylät todettiin toimiviksi ruokalajeiksi. Lähtöhaikeus iski tietenkin sunnuntaina junaan astuessa - taidanpa kokeilla joku ilta lohdutukseksi ystävän reseptiä. Kiitos majatalon emännälle!